Helluntai ja heila kainalossa? Jos vastasit kielteteisesti, niin eri hätää. Vaihtoehtoja parinetsintään nimittäin löytyy. On nettipalstoja, Tindereitä, sinkkuiltoja, deittipalveluita. Voit mennä kiipeilemään, melomaan, tekemään raakasuklaata tai vaeltamaan samalla kun etsit sitä oikeaa. Saatat päästä jopa tv-ohjelmaan esittämään, että alastomuus on luonnollista.

Rakkaudesta on tullut bisnestä ja parinetsinnästä ihmisshoppailua. Voi mitkä markkinat odottavatkaan sinua, sinkku! Uusi onni saattaa olla vain yhden klikkauksen tai etusormen pyyhkäisyn päässä. Voit etsiä jopa ulkomailta ilman että nouset kotisohvalta!

Aloittelevalle, juuri eronneelle parinetsijälle tilanne on varmasti kiehtova- niin paljon mahdollisuuksia! Tarjolla on kaikenikäisiä, -kokoisia ja -näköisiä halukkaita, eikä tarvitse notkua baarissa yömyöhään maksa paukkuen!

 

Mutta koska iskee ähky? Pelissä on oikeita ihmisiä ja ihmiskohtaloita, ei pelkkiä kuvia ja numeroita näyttöruudulla. Tunnistatko sen oikean, jos näet hänestä kolme kuvaa ruudulta? Ja jos koskaan pääset ihastuksesi kanssa parisuhteeseen asti, kannattaako silti antautua uuteen suhteeseen, koska omasta älypuhelimesta voi aina löytyä joku yhä parempi, kauniimpi tai menestyneempi. Entä voitko ikinä luottaa siihen, että toinen ei jatka shoppailua selkäsi takana?

Helluntai ja heila kainalossa? Jos vastasit myöntävästi, niin onneksi olkoon! Sinulla on joku, jonka kainaloon käpertyä sunnuntai-iltana. Joku, jonka kanssa mennä sukulaistytön ristiäisiin. Joku, jonka kanssa suunnitella tulevaisuutta. Joku, jonka kanssa lähteä etsimään sitä oikeaa paratiisisaarelle. Ja kuka tietää, saatat kultasi kanssa saada jopa oman tv-ohjelman. Eikä ole pakko olla alasti!

 

Tänä aamuna minulla oli ylvästä uintiseuraa, kun joutsenpariskunta oli tullut myös nauttimaan vilvoittavista vesistä. Nyt kun Elonkerjuu pitää perinteistä toukokuun kylvötaukoa, olen päässyt toteuttamaan haaveeni aamu-uinneista. Heti herättyäni nappaan pyörän alleni ja hurautan järvelle. Sen jälkeen on hirveä nälkä ja aamiainen maistuu taivaalliselle.

Viime talvena en harmikseni pystynyt toteuttamaan säännöllisesti avantouintiharrastustani, joten aion ottaa nyt siinä asiassa takaisin. On hienoa huomata, kuinka nopeasti keho tottuu kylmään veteen, ja uintiaikaa voi pikkuhiljaa aina vähän pidentää. Näin kesän korvilla on myös mukava seurata vesien lämpenemistä. Ja toki kynnys pulahtamiseen on nyt paljon alempi kuin hyisillä pakkaskeleillä. Siksi voinkin suositella kaikkia uusia lajista kiinnostuneita aloittamaan harrastuksen kesällä. Kun ottaa uimisen säännölliseksi tavaksi, on siitä helppo jatkaa syksyllä ilmojen viiletessä. Ja kun syystalven kylmien säiden yli pystyy sinnittelemään, on lopputalven uinnit sitten jo kuin pelkkää silkkii!

Olisi mukava kuulla, mitä teidän keskiviikkoonne kuuluu ja ihanaa loppupäivää kaikille!

Ps. Näitä ystäväni ottamia upeita luontokuvia voit ihastella lisää sivuilla: http://hmkuvat.1g.fi/

Pieni vakava tyttö katsoo arasti kameraan. Sylissään hän pitää pikkuruista pehmoeläintä. Yllään hänellä on värikkäät vaatteet ja taustalla oleva rakennus on maalattu syvän turkoosinsiniseksi. Tässä hän on, kuudes kummilapseni. Muista poiketen hän asuu toisella puolella maapalloa, Intiassa. Hänen elinympäristönsä ja elämäntapansa on minulle täysin vieras, niinkuin omanikin hänelle. Emme puhu yhteistä kieltä ja kirjeenvaihtomme tapahtuu tulkin välityksellä. Silti olen sitoutunut useaksi vuodeksi tähän lapseen.

Omat Intian-kokemukseni rajoittuvat lapsuuden kirjeenvaihtokaveriin sekä lomamatkaan Mumbaissa ja Goalla. Ala-asteikäisenä minulla oli monia kirjeenvaihtokavereita kotimaasta ja ulkomailta. Pisimpään kirjoittelin Perä-Posiolta kotoisin olevan Irjan sekä Punessa asuvan Manishan kanssa. Intialaisen ystäväni kanssa yhteys päättyi, kun hän meni naimisiin. Sain kutsun häihin, mutta en päässyt lähtemään, koska olin silloin au pairina Bordeauxissa. Muistan, kuinka kiihkeästi ystäväni kutsui minua luokseen. Kyseessä olisi ollut luultavasti ainoa ja viimeinen kerta, kun olisimme voineet tavata. Minua harmitti vielä pitkään, etten päässyt.

Kun harkitsin kummilasta ulkomailta, mietin pitkään auttamisen etiikkaa. Sitä, että olisiko se joltain pois, jos suuntaisin apuni toiselle puolella maapalloa. Täällä kotimaassakin kun olisi paljon hyviä kohteita. Mitä enemmän pyörittelin ajatusta siitä, kuka apua eniten tarvitsee, sitä vaikeammaksi koko asia muuttui ja lopulta mikään kohde ei tuntunut sataprosenttisen oikealta. Palasin lähtöruutuun ja siihen, mistä koko idea sai alkunsa. Siihen pieneen lapseen toisella puolella maapalloa.

Alussa mietin myös sitä, kuinka lahjoitukseni tulisi jakautumaan. Apuni ei kohdistuisikaan pelkästään kummilapselle ja hänen perheelleen vaan koko yhteisöön. Lahjoituksen keskittäminen kapeasti saattaisi itse asiassa jopa vaikeuttaa lapsen asioita. Syntyisi eriarvoisuutta ja eriarvoisuuden lisääminen saattaisi pahentaa ongelmia entisestään, kun taas koko yhteisöä tukemalla apu jakautuisi tasaisemmin ja siitä olisi enemmän hyötyä.

Halusin, että kummilapseni on tyttö. Lisäksi halusin tytön olevan sen ikäinen, että avullani hän pääsee aloittamaan koulun ja myös jatkamaan sitä mahdollisimman pitkälle. Naisten kouluttaminen on merkittävä tekijä tasa-arvon ja hyvinvoinnin lisäämisessä kehitysmaissa. Koulutus tuo naisille oikeuksia, työmahdollisuuksia ja päätösvaltaa. Ja koska naiset ovat vastuussa koko perheestä ja kodista, heidän hyvinvointinnistaan hyötyy koko yhteisö.

Saan kummitytöltäni postia aina silloin tällöin. Hän kertoo minulle asioita elämästään: oppimistaan asioista tai tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kashish kertoo pitävänsä leikkimisestä ja haluavansa isona opettajaksi. Lisäksi saan kuulla, kuinka hän on oppinut hoitamaan pieniä haavoja ja ennaltaehkäisemään ripulia. Minä taas vuorostani kerron, millaista on elämä Suomessa. Viime talvena lähetin hänelle kuvia lumisesta Helsingistä ja joulupukista (tietty!). Joskus pakettiin eksyy värikyniä, vihkoja tai iloisia tarroja.

Tahdon ehkä mennä henkilökohtaisesti katsomaan kummityttöäni jonain päivänä. Olisi hienoa ja varmasti myös liikuttavaa tavata Kashish ja hänen perheensä. Ehkä vielä joskus! 🙂

Uusimmassa World Visionin lehdessä kerron lisää ajatuksistani kummiudesta: http://issuu.com/suomenworldvision/docs/swv_lehti_0115_valmis__1_/10

Tässä kirjoituksessani päästän teidät kurkistamaan takahuoneisiin, niihin synninpesiin, joihin on tunkua oikein jonoksi asti. Aitoihin bakkanaaleihin en kuitenkaan voi teitä valitettavasti kutsua, sillä taiteilijatkin tarvitsevat yksityisyytensä 😉

Esittelen teille nyt välähdyksiä artistin elämästä kuluneen kahden vuoden aikana ottamieni bäkkärikuvien kautta. Niinkuin varmasti huomaatte, olosuhteet vaihtelevat aika lailla. Toisinaan ei hikoilla pelkästään lavalla, vaan myös bäkkärillä ollaan kuin sillit suolassa. Joskus bändi vaihtaa vaatteensa ravintolan juomavaraston keskellä, toisinaan pääsee nauttimaan upottavista sohvista, omasta suihkusta ja laittautumisesta meikkauspöydän ääressä oikeansävyisissä valoissa. Ja silloin tällöin pääsee lavalta jopa suoraan saunaan ja porealtaaseen.

Monissa rokkiluolissa on luksusta, jos näkee itsensä peilistä ennen lavalle nousemista. Henkilökohtaisen ilon paikka on aina, kun raiderin mukaiset gluteenittomat leivät, cashew-pähkinät ja hevi-shotit löytyvät jääkaapista!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tällä viikolla oli kaksi kivaa juhlatilaisuutta, ensin tiistaina Solar Filmsin 20-vuotisjuhla ja Luokkakokous- elokuvan enskari sekä perjantaina kauan odotettu Emma- gaala. Aloitin juhliin valmistautumisen puvuista, kävin sovittamassa ystäväni Yatin luomuksia hänen liikkeessään Eerikinkadulla Helsingissä. Yatin pukuja olen käyttänyt ennenkin, mm. Hehkuva rauta- levynjulkkareissa ja Puoli Seitsemän- ohjelmassa.

Seuraavaksi suunnistin idHairin tiloihin Kamppiin. Hiuksiin leikattiin vino malli, joka on edestä pitkä ja takaa lyhyempi.

 

Tässä Jenni Ruponen loihtii uutta, pinkkiä hiusväriä. Kylläpäs värin freesaus virkisti koko olemuksen!

Suuntasin katseeni ripsiini. Ne ovat vaaleat ja hyvin hennot, mutta silti olen pitänyt urhoollisesti parisen vuotta taukoa ripsipidennyksistä. Nyt päätin, että asiaan on tultava muutos. Niinpä ajelin Pornaisiin Hyvän Olon Tähtisäde– hoitolaan ja laitatin pitkästä aikaa ripsipidennykset. Enni Kantolan hellässä hoivassa sain aikanaan ihan ensimmäiset ripset viitisen vuotta sitten. Silloin kävin Tapiolassa trimmauksessa Seinäjoelta asti, aina kun oli asiaa pääkaupunkiseudulle. Nykyään matkaa on aika paljon vähemmän, Helsingistä päräyttää mukavan nopeasti Pornaisiin, missä Enni nykyään ottaa vastaan. Peilikuva näyttää nyt paljon miellyttävämmältä, ihanan naisellinen olo, kun on taas ripset päässä! 🙂

Tässä sitä jo ollaankin Apollossa Solarin juhlissa. Selässä nahkaiset, mustat siivet ja yllä graafisesti leikattu, violetinharmaa mekko. Ja pinkki tukka 🙂 Juhlissa kuultiin livemusaa, ensin esiintyi JVG. Leffamusiikki oli teemana ja Lenni-Kalle Taipaleen sekä Mikko Kososen luotsaaman juhlaorkesterin solisteina kuultiin mm. Anssi Kelaa ja Jore Marjarantaa. Lavan elävöittivät vauhdikkaat elokuvaklipit, jotka projisoitiin soittajien yläpuolelle.

 

Emma-gaalan punaisella matolla Barona Arenalla. Tällä kertaa olkapäillä on oranssit nahkasiivet. Persikanvärisessä silkkimekossa on laahus ja monta kerrosta helmaa. Hiukset ja meikki ovat Tiina Lehmusvyöryn käsialaa.

Tässä poseeraan promoottorimme Liina Rislakin kanssa illallispöydässä ennen lähetyksen alkua. Tarjolla oli mm. ylikypsää härkää papujen kera.

Kaiken kaikkaan mukavia tilaisuuksia molemmat. Mukavaa, kun saa aina silloin tällöin panostaa ja laittautua juhliin viimeisen päälle. On kiva tavata vanhoja tuttuja ja tehdä uusia tuttavuuksia sekä päivittää kuulumiset oman alan ihmisten kanssa. Minusta juhlia saisi olla enemmänkin!

 

Heräsin normaalia aikaisemmin. Silmät sikkuralla ja mieli harmaana raahustin ylös sängystä. Ikkunan takana näin viisi harvinaislaatuista kaveria nauttimassa aamupalaansa auringossa. Punatulkkuja! Kauniita ja pulleita. Siinä hetkessä päätin, että väsymyksestä huolimatta tästä tulee hyvä päivä.

Lähdin kävelemään järven jäälle. Lumi ja jää olivat muodostaneet valossa säihkyvän kauniin pinnan, joka rapisi mukavasti jalan alla.

Avantovermeet oli tietysti mukana. Kirosin hiljaa mielessäni, kun kylmä tuuli tunki luhin ja ytimiin astuessani uikkareissani rantalaiturille. Veteen astuminen on harvoin helppoa, mutta kun pitää mielensä kurissa, pääsee vaikeimman yli yllättävän helposti. Kauempana jäällä istuvat pilkkijät taputtivat tahtia. Juttelin myöhemmin yhden kanssa pitkän tovin. Hän on käynyt avannossa päivittäin kymmenen vuoden ajan. Nyt minä puolestani annoin suosionosoituksia.

Kotimatkalla käväisin vielä kirjastossa. Täytyy sanoa, että siitä on aikaa, kun viimeksi olen lainannut jotain. Käteeni osui raflaavan otsikon omaava kirja: Miten saat mitä haluat ja haluat sitä mitä saat. John Gray valistaa, miten toteuttaa syvimmät haaveesi poistamalla henkiset esteet ja asettamalla tavoitteet. Paljon luvattu, odotan kaikkea tätä suurella mielenkiinnolla!

Kellon ollessa 12, avaan koneen ja aloitan kirjoittamisen. Liedellä porisee pata, jossa on thaimaalaisen green curryn ainekset. Kokeilen Aasiasta lomareissulla tuomaani maustetahnaa ja etsin mahdollisimman autenttista makua liemeen. Tulista on ja kookosmaitoa saa lorauttaa useamman kerran. Jostain syystä vain kotimaan kokeilut ovat usein aika kaukana alkuperäisestä, mistä sitten johtuneekin.

Punakärkitikka on ilmestynyt lintulaudalle. Komea lintu vaappuu ruokintalaitteessa kuin keinussa ja näyttää sirojen keltasirkkujen rinnalla isolta ja kömpelöltä.

Tänään olisi vielä tiedossa parivuotiaan kummipojan kanssa ulkona leikkimistä. Pikkuherra on juuri oppinut laskemaan yksin liukurilla ja siinähän sitä iloa riittäkin 🙂 Illalla käyn vielä Eerikinkadulla lainaamassa mekon Emma- gaalaan muotisuunnittelijaystävältäni. Yat:n luomuksia ovat ihania, graafisia ja tyylikkäitä. Viimeksi sain kunnian käyttää niitä syksyllä Hehkuva rauta- levymme julkkareissa Kallessa ja promokiertueella.

Ihanaa päivän jatkoa kaikille! Nautitaan tästä tiistaista!

My name is Johanna Koivu and I am an addict. I am addicted to my mobile phone.

Puhelimeni on kasvanut kiinni oikeaan käteeni. Siitä tullut yläraajojeni luonnollinen jatke. Evoluution ihmeellinen oikku.

Tilanne on siis seuraavanlainen: minua hallitsee 6*12cm kokoinen laite, joka on tarkoitettu yhteydenpitoon toisen ihmisen kanssa. Puolustuksekseni täytyy todeta, etten ole ainoa orjuutettu. Näen jatkuvasti ihmisiä, jotka näpräävät puhelintaan niin busseissa, kaupoissa, kahviloissa, sairaaloissa kuin kirjastoissakin. Eikä vain ollessaan yksin.

Miksi puhelimistamme on tullut meille niin korvaamattomia? Emme voi olla poissa puhelimemme seurasta minuuttiakaan. Mistä tiedämme, jos vaikka sen roskapussin viemisen aikana maailmassa tapahtuisi jotain järisyttävää, mistä jäisimme paitsi? Puhelintemme kautta olemme koukussa jatkuvaan tiedonvirrassa olemiseen.

Tilanteessa, joissa ihmiset voisivat keskustella kasvotusten toistensa kanssa, on nykyään täysin hyväksyttävää keskustella samanaikaisesti oman puhelimensa kanssa. Meille on täysin luontevaa tehdä päivitystä nauttimamme ruoka-annoksen kaloreista samalla, kun seuraamme lapsemme sotkemista porkkanasoseella ja keskustelemme lounaseuralaisemne kanssa. Vielä 20 vuotta sitten kyseinen käyttäytymismuoto olisi ollut äärimmäisen epäkohteliasta!

Meistä on tullut sosiaalisesti skitsofreenisia. Olemme yhtäaikaisesti sekä yltiösosiaalisia että sosiaalisesti hyvin rajoittuneita. Samalla kun erakoidumme kammioihimme, saatamme olla yhteydessä satojen ihmisten kanssa. 4G-yhteyksien äärellä kerromme olevamme elossa, tekevämme jotain todella kiinnostavaa todella kiinnostavassa seurassa jossain todella kiinnostavassa paikassa. Näin teemme itsestämme tärkeitä.

Samalla kun siirryttiin lankapuhelimista mukana kulkeviin puhelimiin, muuttui myös asenteet ihmisten välistä viestintää kohtaan. Oletus on, että olemme tavoitettavissa 24/7. Meidän on oltava tavoitettavissa jopa yöllä nukkuessamme. Harva sulkee puhelimensa yöksi. Eikö yöllä kuulu enää nukkua?

Lomalla kännykkäpaasto ainakin toistaiseksi onnistuu. Ihme kyllä. Katson puhelintani vain kerran päivässä, sillä olen ilmoittanut olevani tavoittamattomissa. Nautin lomasta, nautin ajatuksista, jotka ovat omiani. Nautin siitä, että koen hetket niin kuin ne ovat, enkä niin kuin ne haluaisin muille raportoida. En etsi viihdykettä, täytettä tyhjiin, tylsiin hetkiin. Minun ei tarvitse paeta hiljaisuutta, ehkä voin joskus myös antaa itseni tylsistyä ja harjoitella läsnäolemista nykyhetkessä.

Ja kun palaan arkeen, palaan addiktiooni. Kuinka ihanaa onkin päästä takaisin tiedonvirtaan, olla takaisin maailmassa!

Sometan, olen siis olemassa?

 

Kärsitkö jatkuvista flunssakierteistä, poskiontelontulehduksista, selittämättömistä allergioista tai peräti astmasta? Entä palan tunteesta kurkussa, hengitysvaikeuksista, äänen käheydestä tai silmien kirvelystä- oireista, jotka paranevat oleillessasi muualla? Syynä oireisiin saattaa olla sisäilmaongelma, josta moni kärsii tietämättään kotona, koulussa tai työpaikalla. Wikipedian mukaan jopa sadattuhannet altistuvat päivittäin kosteusvaurioituneen rakennuksen mikrobeille. On arvioitu, että joka toisessa maamme asuintalossa olisi tutkittavaa ja koulurakennuksissa jopa 75 % :ssa olisi kosteusvaurio. Millaisen lahjan tämä yhteiskunta antaa kasvavalle lapselle? (lisää…)

Tässä ensimmäisessä blogissani käsittelen aihetta, johon olen kuluneen syksyn aikana törmännyt paljon. On ollut yllättävää huomata, miten paljon juominen ja varsinkin juomatta jättäminen kiinnostaa ihmisiä. Kun olin ensimmäisen kerran kertonut julkisesti siitä, että vähensin alkoholinkäyttöäni, ei minulta sen jälkeen paljon muusta kyseltykään. Vaikka puhuisin omasta mielestäni paljon kiinostavimmista aiheista, palaa keskustelu aina juomiseen. Mikä siinä alkoholissa niin kiinnostaa meitä suomalaisia?

Alkoholi aiheena nostattaa voimakkaita tunteita. Jos alkoholin hintaan kosketaan, nousee siitä nopeasti melkein kansanliike. Kieltolain kummitellessa historiassa me emme vieläkään osaa suhtautua alkoholiin luontevasti. Se on meille tabu ja lähes pyhä asia.

Entä mikä muusikon juomisessa sitten kiinnostaa? Alkoholinhuuruisissa takahuoneissa ja keikkabusseissa inspiraatiota ja luovuutta etsitään dekadentista elämäntavasta ja paheellisesta käytöksestä. Lavalla hurmion saavuttaminen on kuin uskonnollinen kokemus,bändin ja yleisön välille muodostuu lähes pyhä yhteys. Maalaamani kuva on toki yltiöromantisoitu, mutta ei täysin tuulesta temmattu. Työskentelen ympäristössä, jossa alkoholin käyttö on hyväksyttyä ja sitä ihannoidaan. Kun tulen työpaikalle, on jääkaappi täynnä. Ja kun sieltä lähden, on juhlinta ylimmillään. Jos en juo, tuntuu kuin jättäisin osan palkastani nostamatta! Pitääkö elää rappiollisesti, että voi olla katu-uskottava rokkari?

Elämysteollisuudessa mielikuvia luodaan ja niitä ylläpidetään. Osa on totta, osa ei. Osa tietoisesti luotuja, osa sattumalta syntyneitä. Toiset tuovat lavalle kaiken, mitä edustavat ja elämä siviilissäkin on pelkkää rokkenrollia. Itselleni toimivin sabluuna on vetää tiukka raja yksityisen ja julkisen välille. Esiintyessäni nautin saamastani huomiosta ja annan yleisölle kaikkeni, mutta siviilissä olen enemmänkin ujo kuin huomionhakuinen.

Mitä tulee alkoholin ja keikkailun yhdistämiseen, humalassa soittaminen on taitolaji. Kokeiltu on, mutta siihen ei minun taitoni riitä. Harva lähtee keskellä yötä 90min lenkille ja vetää kossupullon siihen alle. Entäs sitten krapulassa soittaminen? Kun sydän hakkaa ja oksettaa. Täytyy tunnustaa, etten pysty siihenkään!

Omalla kohdallani kyse on henkilökohtaisista valinnoista, joilla tehdä elämästä omannäköisen. Tällä hetkellä ajatusmaailmaani vastaan sotii ajatus, että eläisin viitenä päivänä hyvin terveellisesti ja kurinalaisesti ja sitten viikonloppuna romuttaisin kaiken. Lisäksi yötyöläisenä järkevän päivärytmin löytäminen on haastavaa. Joten olen valinnut elämäntavan, jossa panostan terveyteeni ja hyvinvointiini. Käytännössä se tarkoittaa elämää, jossa alkoholilla on pienempi rooli. Toisin sanoen elämää ilman huumaavaa nousaria. Pään nollaamista. Tunnetta siitä, kuinka asiat luistaa, velat muuttuu saataviksi ja peilikuva miellyttävämmäksi!

Nyt täytyy kuitenkin lopettaa tämä ensimmäinen blogini, koska on vaara, että alan saarnata ja moralisoida. Jotta minua ei pidettäisi tiukkapipona, haluan kohottaa maljan 97-vuotiaalle, itsenäiselle Suomelle. Kippis!

Levy-yhtiömme Sony Music järjesti joulukuun alussa kivat glögärit. DJ Spoogy loihti hyvän musiikillisen atmosfäärin ja Hans Välimäki herkut. Juomapuoli oli myös hallussa. Jägermeisterin edustaja oli kiltti ja huolehti, etten palelluttaisi päätäni. Firman oranssi pipo tarttui mukaan. Sillä oli hyvä tehdä bändin jätkät kateellisiksi 🙂

Nyt pääsette tekin kurkkaamaan, miltä siellä näytti ja kenet sain houkuteltua kanssani kuvaan.

Pääni oli niin täynnä ajatuksia, että se tuntui räjähtävän. Näin oli ollut jo jonkin aikaa. Vastaani tuli jatkuvasti erilaisia haasteita, jotka veivät tuhottomasti aikaa ja vaativat täyden huomioni. Purkiessani ajatuksiani ystävälleni ja näin etsiessäni jonkinlaista selkeyttä ajatteluuni, ehdotti hän minulle blogin kirjoittamista. Hylkäsin ajatuksen heti, oikeastaan ennekuin ehdin sitä edes kunnolla pohtia. Ehkä tärkeimpänä syynä se, että en ole millään tasolla kirjottamisen ammattilainen. Aloin miettiä, ovatko ajatukseni kiinnostavia, onko minulla oikeasti mitään kiinnostavaa sanottavaa. Iski se kuuluisa tyhjän paperin kammo.

Eräänä päivänä päätin kuitenkin tehdä asialle jotain ja aloitin kirjaamaan mieltäni askarruttavia asioita muistiin, purkamaan aivojeni sekamelskaa sanoiksi, kirjaimiksi, merkeiksi. Paperille kirjautui kolmenlaisia asioita: asioita, joista minun on saatava tietää lisää; asioita, joista mielestäni muiden on saatava kuulla ja lopuksi asioita, joista en tiedä tarpeeksi.

Päätin sittenkin aloittaa blogin kirjottamisen.

Päätin, että blogini ei voi olla pelkkää henkilökohtaista vuodatusta. Mukana täytyy olla iloa ja kepeyttä sekä aiheita, jotka motivoivat minua eteenpäin. Sitä samaa positiivisuutta, jota pyrimme keikoillamme yleisölle välittämään.
Päätin myös avautua aiheista, joista minulta usein kysytään. Miten motivoin itseäni pitämään kiinni tiukasta ruokavaliostani. Miksi lopetin alkoholinkäytön ja kauanko aion jatkaa. Mitä takahuoneissa oikeasti tapahtuu. Kuinka jaksan ainoana naisena vuosikausia yhdeksän miehen kanssa samassa keikkabussissa.

Teksteissäni kutsun teidät kokemaan kanssani arkipäivääni ja siihen oleellisesti kuuluvia asioita, ajatuksia ja tekoja. Ajatuksiani ravinnosta, kauneudesta, terveydenhoidosta ja liikunnasta. Yhteiskunnallisista ilmiöistä, ihmetyksen ja ilon aiheista. Lisäksi päästän lukijani kurkistamaan elämääni keikkabussissa, takahuoneissa ja lavalla. Raotan verhoa ja näytän, millaista elämää kiertävä artisti kokee. Joissain tilanteissa glamour on kaukana, joissain tilanteissa taas elämä on yhtä juhlaa. Näitä hetkiä tahdon jakaa kanssanne.

Tervetuloa!