Pieni vakava tyttö katsoo arasti kameraan. Sylissään hän pitää pikkuruista pehmoeläintä. Yllään hänellä on värikkäät vaatteet ja taustalla oleva rakennus on maalattu syvän turkoosinsiniseksi. Tässä hän on, kuudes kummilapseni. Muista poiketen hän asuu toisella puolella maapalloa, Intiassa. Hänen elinympäristönsä ja elämäntapansa on minulle täysin vieras, niinkuin omanikin hänelle. Emme puhu yhteistä kieltä ja kirjeenvaihtomme tapahtuu tulkin välityksellä. Silti olen sitoutunut useaksi vuodeksi tähän lapseen.

Omat Intian-kokemukseni rajoittuvat lapsuuden kirjeenvaihtokaveriin sekä lomamatkaan Mumbaissa ja Goalla. Ala-asteikäisenä minulla oli monia kirjeenvaihtokavereita kotimaasta ja ulkomailta. Pisimpään kirjoittelin Perä-Posiolta kotoisin olevan Irjan sekä Punessa asuvan Manishan kanssa. Intialaisen ystäväni kanssa yhteys päättyi, kun hän meni naimisiin. Sain kutsun häihin, mutta en päässyt lähtemään, koska olin silloin au pairina Bordeauxissa. Muistan, kuinka kiihkeästi ystäväni kutsui minua luokseen. Kyseessä olisi ollut luultavasti ainoa ja viimeinen kerta, kun olisimme voineet tavata. Minua harmitti vielä pitkään, etten päässyt.

Kun harkitsin kummilasta ulkomailta, mietin pitkään auttamisen etiikkaa. Sitä, että olisiko se joltain pois, jos suuntaisin apuni toiselle puolella maapalloa. Täällä kotimaassakin kun olisi paljon hyviä kohteita. Mitä enemmän pyörittelin ajatusta siitä, kuka apua eniten tarvitsee, sitä vaikeammaksi koko asia muuttui ja lopulta mikään kohde ei tuntunut sataprosenttisen oikealta. Palasin lähtöruutuun ja siihen, mistä koko idea sai alkunsa. Siihen pieneen lapseen toisella puolella maapalloa.

Alussa mietin myös sitä, kuinka lahjoitukseni tulisi jakautumaan. Apuni ei kohdistuisikaan pelkästään kummilapselle ja hänen perheelleen vaan koko yhteisöön. Lahjoituksen keskittäminen kapeasti saattaisi itse asiassa jopa vaikeuttaa lapsen asioita. Syntyisi eriarvoisuutta ja eriarvoisuuden lisääminen saattaisi pahentaa ongelmia entisestään, kun taas koko yhteisöä tukemalla apu jakautuisi tasaisemmin ja siitä olisi enemmän hyötyä.

Halusin, että kummilapseni on tyttö. Lisäksi halusin tytön olevan sen ikäinen, että avullani hän pääsee aloittamaan koulun ja myös jatkamaan sitä mahdollisimman pitkälle. Naisten kouluttaminen on merkittävä tekijä tasa-arvon ja hyvinvoinnin lisäämisessä kehitysmaissa. Koulutus tuo naisille oikeuksia, työmahdollisuuksia ja päätösvaltaa. Ja koska naiset ovat vastuussa koko perheestä ja kodista, heidän hyvinvointinnistaan hyötyy koko yhteisö.

Saan kummitytöltäni postia aina silloin tällöin. Hän kertoo minulle asioita elämästään: oppimistaan asioista tai tulevaisuuden suunnitelmistaan. Kashish kertoo pitävänsä leikkimisestä ja haluavansa isona opettajaksi. Lisäksi saan kuulla, kuinka hän on oppinut hoitamaan pieniä haavoja ja ennaltaehkäisemään ripulia. Minä taas vuorostani kerron, millaista on elämä Suomessa. Viime talvena lähetin hänelle kuvia lumisesta Helsingistä ja joulupukista (tietty!). Joskus pakettiin eksyy värikyniä, vihkoja tai iloisia tarroja.

Tahdon ehkä mennä henkilökohtaisesti katsomaan kummityttöäni jonain päivänä. Olisi hienoa ja varmasti myös liikuttavaa tavata Kashish ja hänen perheensä. Ehkä vielä joskus! 🙂

Uusimmassa World Visionin lehdessä kerron lisää ajatuksistani kummiudesta: http://issuu.com/suomenworldvision/docs/swv_lehti_0115_valmis__1_/10