Jos en someta, olenko olemassa?

My name is Johanna Koivu and I am an addict. I am addicted to my mobile phone.

Puhelimeni on kasvanut kiinni oikeaan käteeni. Siitä tullut yläraajojeni luonnollinen jatke. Evoluution ihmeellinen oikku.

Tilanne on siis seuraavanlainen: minua hallitsee 6*12cm kokoinen laite, joka on tarkoitettu yhteydenpitoon toisen ihmisen kanssa. Puolustuksekseni täytyy todeta, etten ole ainoa orjuutettu. Näen jatkuvasti ihmisiä, jotka näpräävät puhelintaan niin busseissa, kaupoissa, kahviloissa, sairaaloissa kuin kirjastoissakin. Eikä vain ollessaan yksin.

Miksi puhelimistamme on tullut meille niin korvaamattomia? Emme voi olla poissa puhelimemme seurasta minuuttiakaan. Mistä tiedämme, jos vaikka sen roskapussin viemisen aikana maailmassa tapahtuisi jotain järisyttävää, mistä jäisimme paitsi? Puhelintemme kautta olemme koukussa jatkuvaan tiedonvirrassa olemiseen.

Tilanteessa, joissa ihmiset voisivat keskustella kasvotusten toistensa kanssa, on nykyään täysin hyväksyttävää keskustella samanaikaisesti oman puhelimensa kanssa. Meille on täysin luontevaa tehdä päivitystä nauttimamme ruoka-annoksen kaloreista samalla, kun seuraamme lapsemme sotkemista porkkanasoseella ja keskustelemme lounaseuralaisemne kanssa. Vielä 20 vuotta sitten kyseinen käyttäytymismuoto olisi ollut äärimmäisen epäkohteliasta!

Meistä on tullut sosiaalisesti skitsofreenisia. Olemme yhtäaikaisesti sekä yltiösosiaalisia että sosiaalisesti hyvin rajoittuneita. Samalla kun erakoidumme kammioihimme, saatamme olla yhteydessä satojen ihmisten kanssa. 4G-yhteyksien äärellä kerromme olevamme elossa, tekevämme jotain todella kiinnostavaa todella kiinnostavassa seurassa jossain todella kiinnostavassa paikassa. Näin teemme itsestämme tärkeitä.

Samalla kun siirryttiin lankapuhelimista mukana kulkeviin puhelimiin, muuttui myös asenteet ihmisten välistä viestintää kohtaan. Oletus on, että olemme tavoitettavissa 24/7. Meidän on oltava tavoitettavissa jopa yöllä nukkuessamme. Harva sulkee puhelimensa yöksi. Eikö yöllä kuulu enää nukkua?

Lomalla kännykkäpaasto ainakin toistaiseksi onnistuu. Ihme kyllä. Katson puhelintani vain kerran päivässä, sillä olen ilmoittanut olevani tavoittamattomissa. Nautin lomasta, nautin ajatuksista, jotka ovat omiani. Nautin siitä, että koen hetket niin kuin ne ovat, enkä niin kuin ne haluaisin muille raportoida. En etsi viihdykettä, täytettä tyhjiin, tylsiin hetkiin. Minun ei tarvitse paeta hiljaisuutta, ehkä voin joskus myös antaa itseni tylsistyä ja harjoitella läsnäolemista nykyhetkessä.

Ja kun palaan arkeen, palaan addiktiooni. Kuinka ihanaa onkin päästä takaisin tiedonvirtaan, olla takaisin maailmassa!

Sometan, olen siis olemassa?

 

There are 17 comments

  • Pia Keyriläinen sanoo:

    Samoissa ajatuksissa räpläsin tänään omaani.Tartun vehkeeseen ensimmäisenä herättyäni ja kurkkaan vielä ennen unia,josko joku olisi minua sittenkin muistanut yön pikkutunteina.Jos huomaan kauppareissulla unohtaneeni vempeleen kotiin,on oloni levoton.Ystäväni kännykkä on jäänyt vaille huomiotani,ainakin 15:sta minuutiksi.Hän on siis lähes henkilöitynyt.Huvittavaa tässä on se,että minulla ei ole pulaa ystävistä,keskutelutuokioista eikä ihmisen läheisyydestä.Voin vain todeta kännykän olevan extralisä elämääni.Tiedon ja toisenlaisen keskusteluilmapiirin lähde.Keikoilla tapaamani ihmiset tulevat näin lähemmäksi minua.Tutustan heidän persooniinsa vain toisen kanavan kautta.Mikään ei tietenkään korvaa face to face-tilannetta,koska silloin ilmeet ja eleet ovat läsnä ja näin ollen kertovat omaa kieltänsä.Saavutetusta edusta on vaikea luopua,mutta kyllähän se mielelle tekisi rauhoittavan ratkaisun-edes silloin tällöin

    • Johanna Koivu sanoo:

      Itselläni meni hermot omaan kännykän räpläilyyn ja nyt olen saanut sitä jotenkin kuriin. Tunnistan itseni tekstistäsi- mikä on ensimmäisenä mielessä aamulla ja illalla viimeisenä? No kännykkä, tietenkin! 🙂

  • Jaana Lähteenmäki sanoo:

    Hyvä blogi oon itse aikas riippuvainen joskus harmittaa 😀

  • Sakari Savolainen sanoo:

    Tuli mielenkiintoinen aihe, joka on minullekin tuttua,kerron oman tarinan puhelimen käytöstä, tästä on nelisen vuotta. Sairastuin parantumattamaan sairauteen, joka ajan myötä vaikuttaa kävelemiseen ja puhekykyyn, jotka menevät kokonaan. Puhelin oli melko suurin osa elämää, se soi joka päivä,ja soi se yölläkin, joten minun oli pidettävä se suljettuna. Kaverit ja ystävät soittivat minulle ja sisarukset myös. Tilanne muuttui kun sairastuin, puhelin on hiljaa. Saattoi mennä viikkokin kun se soi, ystävät kaikkosivat tässä ystävyys punnitaan. Varmaan ystävillä on pelko, että jouttuu auttamaan,on kokemusta on. Liikuessa näkee sen, kun tarvitsee apua, pyytää sitä, harva ihminen tulee auttamaan. Musiikki on osa elämää, vaikka en keikoille pääsekkään, kuuntellen sitä melkein joka päivä, antaa vomaa arjen keskelle. Hyvää Kevättä, Johanna.

  • JuGe sanoo:

    Todella mielenkiintoisen aiheen olet napannut kyllä esille ja toki tähän pitää oma sanansa sanoa. Itse olen kyllä huomannut olevani aika addiktoitunut puhelimeeni. Facebook, Instagram, Youtube.. Kun kaikki nämä ovat nykyään muutaman klikkauksen päässä niin ei ole mikään ihme, että kaikilla nykyään on luuri kasvanut kiinni käteen.

    Asiaan vaikuttaa totta kai se, että kaikki tapahtuu nykyään somessa: toivotat syntymäpäivät, tsekkaat uusimmat tapahtumat, katsot missä kaverisi menevät.. Some on nykyään kaikkialla eikä sitä pääse pakoon. Nykytilanne on se, että jos et ole somessa, olet suurin piirtein jonkinlainen ”friikki” :D.

    Olen kuitenkin asennoitunut siihen, että nykytilanne on tämä ja sen perässä pitää vain pysyä. Kyllähän sitä toki osaa olla ilman puhelinta tai täppäriä jos siltä tuntuu, mutta pakko se vaan on katsoa jossain vaiheessa, mitä some taas tarjoaa, melkeimpä joka minuutti joku tykkämääsi henkilö tai tapahtuma tai mikä tahansa jtn päivittää..

    Se on samalla se loputon some-kehä, missä juoksemme mukana, jotkut panemalla vastaan ja jotkut vain menemällä virran mukana. Itse kuulun jälkimmäiseen enkä sitä vielä ole pahaksi kokenut.. Maailma on se mitä se on.. Sosiaalisen median ympäröimä :D.

    • Johanna Koivu sanoo:

      Kiitos kommentistasi JuGE!
      Kyllä, näin se pakkaa olla. Jos haluaa pysyä kyydissä ja ajan hermoilla, niin siihen tarkoitukseen somet ym ovat toimivia ja välttämättömiä. Mietin, että kuinka paljon aikaa kuluu myös siihen turhaan netissä roikkumiseen, kun siitä on tullut niin kiinteä kommunikointitapa meille.

      • JuGe sanoo:

        Täytyy nyt kyllä sanoa, kun mainitsit tuon turhan netissä roikkumisen niin itse voi kyllä todeta, että se on salakalavaa se.. Olen kyllä huomannut jääväni aina katsomaan jtn videota tai muuta vastaavaa kun olen käynyt katsomassa ””pakolliset” päivitykset somessa.. Kyllähän siinä niitä tunteja menee aina välillä, joskus enemmän, joskus vähemmän :D.

        Varsinkin silloin jos on löytänyt jtn uutta ja mielenkiintoista seurattavaa niin ne ovat kyllä sieltä pahimmasta päästä. Mutta pitää vain aina yrittää parhaansa mukaan pitää nämäkin kohtuuden rajoissa. Onneksi se vielä on ihan sellaisena pysynyt!

        Koitetaan itse kukin selviytyä parhaamme mukaan tässä somen täyttämässä maailmassa.. :D!

  • haiipa sanoo:

    Tätähän se tahtoo tämä nykypäivä olla.. Asii haastat 😉

  • JaanaJ sanoo:

    Tuntuu, että nykyisin näkee vähemmän ystäviä ja kavereita, kun kuulumiset vaihdetaan pääasiassa somessa- mielelläni näkisin ihmisiä ihan kasvotusen ja juttelisin heidän kanssaan. Silloin näkee toisen ihmisen ilmeet ja eleet. Kirjoittaessa tulee helposti väärinkäsityksiä, kun toinen tulkitsee tekstin aivan eri lailla kuin mitä toinen on tarkoittanut. Aina ei hymiöt auta kun huumoriksi tarkoitettu teksti tajutaan väärin.

  • Mijo sanoo:

    Kaikessa pitäisi kuitenkin muistaa tietty kriittisyys. Kriittisyys siitä, mitä haluaa itsestään jakaa, mitä haluaa muiden tietävän itsestään tai itsensä tietävän muista. Minun mielestäni on hyvä olla olemassa tietynlainen yksityisyys puolin ja toisin. Enhän ennenkään kertonut ystävilleni / tuttavilleni / työkavereilleni jokaista pyykinpesua, siivousta, pullanpaistoa, ostosta, hammaslääkärikäyntiä, mokaa tai vaatteidenvaihtoa. Enkä todellakaan halua tietää satunnaisten tuttavien intiimejä asioita. Toki suurin osa myös osaa käyttää somea, mutta valitettavasti on niitä joilla raja on hämärtynyt. Paljon on hyvääkin, itse roikun siellä pitämässä yhteyttä ihmisiin, jotka muuten normaali arjen pyörteissä lipsahtaisivat entistäkin etäämmälle. Kaivan tietoa niin harrastuksiin kuin työhönkin liittyvistä asioista. Tutkin suosikkibändini viimeisimmät uutiset :). Kuulun ryhmiin, joiden yhteisöllisyys lämmittää muuten tylsänä päivänä.

    Toisaalta some on myös keino hylkiä tai poissulkea ihmisiä elämästä: kun hyväksyt yhden porukasta kaveriksi pitäisi sinun hyväksyä muutkin tai joku loukkaantuu. Tämän huomaa todella hyvin esim. työyhteisössä. Lasten ja nuorten kohdallahan on todettu somen olevan oiva kiusaamisalusta.

    Mutta summa summarum: asioissa on aina puolensa. Niin hyvät kuin huonotkin. Ja pienellä kriittisyydellä otettuna somessa on todella paljon hyvää. Kunhan muistetaan, ettei se ikinä korvaa aitoa, oikeaa kontaktia.

    • Johanna Koivu sanoo:

      On kiinnostavaa, kuinka somen mukana ajatus yksityisyydensuojasta on muuttunut. On kivaa kertoa maailmalle, mitä meille kuuluu ja mitä teemme. Kuitenkin tuo peräänkuuluttamasi kriittisyys ja varovaisuus olisi hyvä muistaa!

  • HannaN sanoo:

    Mun mielestä some ja digitaalinen maailma muutenkin on hyvä renki mutta huono isäntä: siitä on oikein käytettynä paljon iloa ja hyötyä. Ja niin kuin JuGe sanoi, maailma nyt vain on muuttunut ja some on osa sitä.

    Mutta huolestuttavaa on, että jo nyt on tutkittu fakta, että jatkuva online-tilassa olo on vaikuttanut ihmisten keskittymiskykyyn, luovuuteen ja älykkyyteenkin. Ja sekin on aika ahdistava ajatus, että netistä saatava tieto on aina sitä mitä ihminen haluaa saada. Hakukoneet osaavat valikoida tietoa ja klikkailemalla omaa näkemystä vastaan olevat mielipiteet on niin helppoa ohittaa. Syntyy helpisti digitaalinen informaatiokupla, jonka sisällä ihminen kuin jossakin umpiossa.

    Itse yritän säädellä omaa ruutuaikaani ihan jo siksikin, että haluan antaa lapselleni esimerkin siitä, että elämää on myös digimaailman ulkopuolella. Ruuduton päivä kerran viikossa tekee monella tapaa hyvää: huomaan olevani rauhallisempi, saavani enemmän aikaan ja ennen kaikkea paremmin läsnä siinä mitä teen. Ehkä tämä on turhaa rimpuilua, mutta ajan virrassakin on hyvä uida koskus vähän vastavirtaan.

    • Johanna Koivu sanoo:

      Hyvä teksti, kiitos Hanna! Tuo ruuduton päivä kuulostaa terveeltä ratkaisulta 🙂

  • Mies maalta sanoo:

    Todella hyvä avaus! Oletko sinä tai olenko minä tai ylipäänsä onko kukaan olemassa ilman SOME? Luulen, että tiedät vastauksen. Emme ole.

    Minä voin tunnustaa. Olen kiinni tietokoneessani/puhelimessani, mutta silti en tunne suurta häpeää ja miksi tuntisin? Minä -70 luvun nuori en ole ainoa joka hoitaa ystävyyssuhteitaan mobiilisti. Teen sitä ehkä joskus 24/7, mutta mitä sitten? Väitän, että moni ystävyyteni on vain syventynyt viime vuosien aikana, kun SOME on tullut mukaan meidän jokapäiväiseen elämäämme. Minusta on hienoa, että tämä mahdollisuus on olemassa!

    Eli – se, että on saatavilla ei ole pahasta. Se, että kännykkä tai kone on käden jatkona ei ole pahasta.

    SOMEta – olet olemassa!

    KEEP on Rockin’ In The Free World JOHANNA! => https://www.youtube.com/watch?v=PdiCJUysIT0

    • Johanna Koivu sanoo:

      Moi mies maalta!
      Kiitos kommenteistasi! Niin, tänä päivänä tuskin olemme olemassa ilman somea. Yhteydenpito on helppoa, ja useita ihmisiä pystyy tavoittamaan kerralla. Ja kyllähän pelkän napin painalluksen päässä on koko maailma ja kaikki mahdollisuudet. Eikä tule tyhjää hetkeä elämässä, kunhan vaan on puhelimessa tai läppärissä virtaa ja kentät kunnossa. Silloin ollaan asioiden ytimessä! Siksi olenkin niin addiktoitunut! Hyvä kuulla, etten ole ainoa… 😉
      Kun vaan muistamme pitää arvossaan myös aitoja kohtaamisia, jotka tapahtuvat tosielämässä- ei verkossa.
      Let’s keep on rockin’!

  • Voin suositella jokaiselle jotain eksoottisempaa reissua ja silloin puhelimen kiinnilaittoa. Ei maailma kaadu vaikka puhelin olisi viikon kiinni. Toki viikon tavoittamattomuudesta läheisille on hyvä mainita ja puhelin varalla voi olla repussa, kiinni, jos on riskejä. Esimerkiksi Kirgisiassa vuoristoreissulle yksin suunnatessa ja Guatemalassa vapaus tuntuu aivan erilaiselta, kun ei tarvitse stressata pitääkö olla tavoitettavissa.

    • Johanna Koivu sanoo:

      Juurikin näin. Ja on helpompaa olla läsnä hetkessä, kun ei koko aikaa räplää puhelimen kanssa.

  • Vastaa käyttäjälle Mijo Peruuta vastaus

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

    Comment Spam Protection by WP-SpamFree

    © Johanna Koivu 2014
    Mainostoimisto Creative CrueidHairFrantsila2orplusHM-KuvatElonkerjuuBootfactoryFinsoffat